Hyvinvointi
Johtaminen
Valmennus
Yrityskulttuuri
Valon puolella
Työyhteisösovittelija Marianne Tokola kohtaa työelämän möröt, jumit ja kipupisteet – mutta on nähnyt myös ihmeitä yhteisen pöydän ääressä
Kun etätyöt nyt päättyvät monessa työpaikassa, moni työntekijä tuntee kalvavaa kauhua toimistolle palatessaan. Onko vastassa taas virnuilua kahvipöydässä, puolihuolimattomia piikkejä ja oman osaamisen kyseenalaistamista? Vaiko viikkojen mykkäkoulua, joka kerää jäätä vatsanpohjalle? – Työpaikallaan kiusatuksi joutuneelle paluu sorvin ääreen voi olla todellinen tuskien taival.
Samalla tavalla viettävät unettomia öitä ne toimiston riitapukarit,
jotka ovat vihoitelleet toisilleen vuosia. Pandemia on
tarjonnut sotaan tulitauon – mutta kohtako taas ollaan napit
vastakkain, vanhoja syntejä muistelemassa?
Marianne Tokola toimii työyhteisösovittelijana Suomenlinnan
hoitokunnassa, valtion virastossa, joka hallinnoi, ylläpitää,
restauroi ja esittelee Suomenlinnaa. Sen lisäksi että
Tokola on ratkaisukeskeinen työyhteisösovittelija, hän on paljon
muutakin: henkilöstöasiantuntija, työhyvinvointivalmentaja,
ratkaisukeskeinen coach
ja kaikki osaaminen on tarpeen,
kun työpaikan henkisiä miinoja puretaan.
Tokola muistuttaa, että ei ole samantekevää, millaisissa
fiiliksissä
töitä tehdään: jos kerran vietämme työpaikalla kolmasosan
joka vuorokaudesta, niin onko järkevää kulkea tuo
aika kivi kengässä? – Kiven voi saada pois, Tokola tietää.
Tässä työssä olen huomannut, että ihmeellisiä asioita
tapahtuu jopa päivä.
Kolmen sortin tapauksia
Suomenlinnassa vuonna 2016 työyhteisösovittelijana aloittaneen
Tokolan pöydälle tulee tapauksia, joissa kivi ainakin yritetään
saada tossusta pois. Hän kertoo, että tapauksia on
yleensä kolmea eri mallia:
Meillä on näitä ikuisia mörköjä, joissa vaikka 20 vuotta
vanha ristiriitatapaus painaa yhä toista osapuolta ja jotenkin
tämä asia pitäisi saada ratkaistua pukarien välillä.
Toista tyyppiä edustavat sitten instant-riidat, jotka ovat äkillisiä
ja tuoreita. Näissä on monesti kysymys äkkipikaistumisen
hetkellä sanotuista asioista, joita ei ole saatu sovittua
saman tien ja asia tietenkin jää hiertämään.
Kolmas tyyppi laajentaa riidanpiiriä yksilöistä yksiköihin:
tällöin talon pelikirjaa tarkasti noudattava tiimi A voi olla närkästynyt,
kun tiimi B alkaakin sooloilla ja vetää mutkia suoraksi.
Yksiköiden tasa-arvo on toistuva asia.
Ongelmiin käsiksi ilman byrokratiaa
Suomenlinnassa on käytössä varhaisen välittämisen malli,
johon kuuluu matalan kynnyksen prosessi. Tämä tarkoittaa,
että työpaikkasovittelijaan voi kuka tahansa työntekijä ottaa
suoraan yhteyttä ongelmansa kanssa.
Ei tarvitse pyytää lupaa HR-osastolta tai esimieheltä,
vahvistaa Tokola.
Jahka prosessi on saatu alulle, Tokolan tehtävänä on lassota
konfliktin osapuolia avoimeen keskustelusessioon. Hän
tietää, että niskakarvat ovat tuolloin herkästi pystyssä – mutta
yksilölliset reagointitavat vaihtelevat.
Joku voi ihmetellä heti kättelyssä, että miksi minut ylipäänsä
on haluttu paikalle. Toinen voi tietää syyt hyvinkin tarkasti,
mutta ei ole halukas viemään prosessia eteenpäin. Kolmas
haluaa selvittää mistä on kysymys ja kulkea kohti ratkaisua.
Kuin paluu kouluvuosiin?
Välillä tilanne muistuttaa peruskoulusta tuttua riita- tai kiusaustilannetta,
vaikka paikalla on ihan aikuisia ihmisiä. Tokolan
mukaan tie eteenpäin on kuitenkin selvä: se lähtee oikeasta
asenteesta.
Koko sovitteluprosessia pitäisi ajatella positiivisella mielellä.
Siinä etsitään ratkaisuja, jotka tuovat helpotusta omaan
elämään. Se kipein asia, joka hiertää, on mahdollista poistaa
niin, että se ei jää painamaan, Tokola toteaa.
Vanhojen sanaharkkojen, tekemisten ja tekemättä jättämisten
läpikäyminen on hyödyllistä vain rajallisesti. Suhteellisen
pian pitää päästä irti siitä vanhassa pyörimisestä ja keskittyä
siihen, mitä on edessä.
Työyhteisösovittelija Marianne Tokola sanoo, että sovittelijan työssä luottamus on kaiken perusta. Työntekijöiden täytyy voida luottaa siihen, että konflikteja ainakin yritetään ratkaista täysillä.
Kuva: Marianne Tokola
Taakka pois sydämeltä
Monesti sovitteluprosessin jälkeen joku tulee kiittämään: iso
taakka on poissa, ja kaikki elämässä tuntuu valoisammalta.
Joskus solmittu rauha taas ei kestä ja uusi sovittelukierros
starttaa.
Välillä onnistutaan, välillä ei – mutta ilman luottamusta
mikään ei etene, tietää Tokola.
Sovittelijan työssä luottamus on kaiken perusta. Työntekijöiden
täytyy voida luottaa siihen, että konflikteja ainakin
yritetään ratkaista täysillä.
Suomenlinnan hoitokunnassa sovittelu on osa talon HRprosessia,
jossa puolivuosittain raportoidaan tilastollisesti
johtoryhmälle, mitä sovitteluja on tehty. Tällöin kerrotaan
ylöspäin vain tieto tehtyjen sovittelujen määrästä, tarkentaa
Tokola.
Lukumäärissä näkyy laskeva trendi vuosina 2016–2020.
Tokolan ensimmäisenä vuonna sovitteluja oli paljon, mutta
sen jälkeen varsin rauhalliseen tahtiin. Sovittelumäärä nykyisellään
on 5–15 vuodessa – ja tässäkin luvussa on mukana
myös muihin virastoihin tehtyjä sovitteluja.
Sehän on paras tilanne, jos oveen ei koputeta. Mutta
silloin kun koputetaan, se on merkki siitä, että ongelmille
halutaan tehdä jotain – ja se on aina hyvä asia.
Joka päivä uutta oppimaan
Mikä sitten motivoi sovittelijaa itseään? – Tokola katsoo, että
organisaation kyky oppia ja korjata virheitään on iso ja
inspiroiva
juttu. Tässä prosessissa sovittelijalla on tärkeä tontti
täytettävänä:
Tässä työssä voi tehdä hyvää ja lisätä ihmisten uskallusta
sanoa niitä omia mielipiteitä ääneen. Kun asiat opitaan
sanomaan suoraan, voidaan päästä paljosta pahasta eroon
työpaikoilla, hän uskoo.
Omassa työssä suojaa ammattirooli, jonka kautta
pystyy käsittelemään rankkojakin asioita. Sovittelun ihan
alkuvuosina se oli vielä opettelua, että miten omat tunteet
pidetään prosessista ulkona, Tokola myöntää.
Tunnekylmä ei tarvitse olla, mutta se pitää muistaa, että
sovittelija ei ratkaise riitaa, vaan osapuolet itse.
Hyvin usein sovittelu on oppimisprosessi kaikille siihen
osallistuneille.
Teksti: Sami J. Anteroinen
Miksi sovittelua tarvitaan
Työpaikoilla tilanteet, jotka koetaan epäoikeudenmukaisiksi,
epäasialliseksi kohteluksi, kiusaamiseksi ja henkiseksi väkivallaksi
ovat valitettavan yleisiä Suomessa. Painostuksen ja
kiusaamisen
kohteeksi joutuminen tappaa Suomessakin työnilon
tuhansilta ihmisiltä vuosittain.
Alentuneen työtehon, sairaslomien ja -eläkkeiden takia
henkinen väkivalta aiheuttaa yhteiskunnalle ja liike-elämällekin
huomattavia taloudellisia menetyksiä. Henkistä väkivaltaa
ja työpaikkakiusaamista koskevat tutkimukset kiteytyvät usein
toteamukseen, että keinoja väkivallan tai kiusaamisen lopettamiseen
ei ole. Myös tapauksissa, joissa epäterveisiin ilmiöihin
puututaan, jäävät toimet usein puolitiehen, koska ei ole tietoa
sopivista keinoista, joilla tarttua konfliktiin.
Kyse on vakavasta ongelmasta, sillä monet henkilöt joutuvat
työyhteisössään jatkuvan, toistuvan, systemaattisen kielteisen
käyttäytymisen kohteeksi. Väkivallan ja kiusaamisen kohteena
uhri kokee itsensä puolustuskyvyttömäksi, eikä löydä
keinoja, miten saisi kielteisen käyttäytymisen itseään kohtaan
päättymään.
Käräjäreissua ei kukaan tahdo
Toisinaan konfliktit kärjistyvät oikeudenkäynnin asteelle, jolloin
ristiriidan käsittely ja ratkaiseminen siirtyvät osapuolten edusmiehille,
asianajajille ja tuomareille. Rankaisujärjestelmä erottaa
osapuolet lopullisesti toisistaan ja osapuolten konfliktin ratkaisuprosessiin
osallistumisen hyödyt jäävät tavoittamatta.
Konfliktinratkaisussa voidaan käyttää sovittelua hyvinkin
tuloksellisesti. Sovittelua hyödynnetään tänä päivänä
lähes kaikilla elämänaloilla, kuten perheissä, kouluissa, työyhteisöissä,
ympäristöasioissa, kaupankäynnissä ja tuomioistuimissa.
Sovittelu voi olla vähäisten tai vakavien riitatapausten selvittämistä,
rikosasioiden ratkaisemista ja laajimmillaan kansainvälistä
rauhansovittelua. Sovittelussa konfliktin osapuolia
voidaan tukea ja ratkaisuja etsiä tavalla, jossa yksilöt voimaantuvat
ja heidän keskinäiset suhteensa korjaantuvat.
Lähde: Timo Pehrman & Esa Poikela:
Työyhteisösovittelu – keino ratkoa konflikteja työpaikoilla
Julkaistu: 05/2022