Hyvinvointi
Tiimit
Yrityskulttuuri

Oman onnensa seppälä

Onnellisuustutkija tietää, että työpaikan hyvä fiilis löytyy luottamuksesta, välittämisestä ja yhdessä tekemisestä

Maailman kenties tunnetuin onnellisuustutkija Emma Seppälä omaa kovat meriitit. Hän on Stanfordin Center For Compassion And Altruism Research And Education -yksikön tiedejohtaja ja co-director Yalen yliopiston Center for Emotional Intelligence -keskuksessa. Huippututkimuksen tekemisen lisäksi hän taitaa popularisoinnin: parin vuoden takainen The Happiness Track -kirja esitteli onnellisuuden todistettuja tuottavuushyötyjä kansainväliselle bisnesyleisölle.

Kirja ja samanaikainen TEDx Talk -video poikivat paljon kutsuja yrityksiin, jotka halusivat päästä osalliseksi onnellisuuspöhinästä. Yleensä firmavisiitit ovat sujuneet hyvin, mutta joskus kitkaa esiintyy - ainakin aluksi. Seppälä muistelee taannoista esiintymistä isossa tilitoimistossa, jossa numero-orientoinut väki ei meinannut millään päästä samalle aaltopituudelle tunnepuhetta pulputtavan naisen kanssa.

”Kun katsoin salin takariveille, näin että siellä naureskeltiin”, Seppälä muistelee.

Mutta Seppälän esitys ei kuitenkaan ollut mitään korkealentoista humanistihöttöä, vaan tutkija latoi tiukkoja faktoja tiskiin sellaisella volyymillä, että takarivikin valpastui tekemään muistiinpanoja.

”Esitykseni oli todellinen datavyöry”, hän nauraa. ”Kuulijat alkoivat kiinnostua ja tehdä kysymyksiä, enkä usko, että kukaan ajatteli aihepiirin olevan erityisen "pehmo" tilaisuudesta poistuessaan.”

Onnellisuuden monta genreä
Kun kuuntelee Emma Seppälän kertovan työstään ja tutkimustuloksistaan lehdistötilaisuudessa Oopperatalolla, huomaa kyllä, että Seppälä innostuu asioista nopeasti ja löytää yllättäviäkin yhteyksiä niiden välillä. ”Vähän kaikesta” kiinnostunut tutkija on valinnut hyvän tutkimuskohteen, koska onnellisuus on monia eri asioita monille eri ihmisille. Seppälän esiintyessä Work Goes Happy -tilaisuudessa maaliskuun lopulla, ajoitus on mitä mainioin: suomalaiset on juuri nimetty ”maailman onnellisimmaksi kansaksi” YK:n World Happiness Report -selonteossa.

Tästä on kysyttävä alan johtavan tutkijan mielipidettä, joka supisuomalaisesta nimestään huolimatta ei ole suomalainen, vaan oman määritelmänsä mukaan ”ranskalais-amerikkalainen”. (Suomi-yhteys toki löytyy: Seppälän isoisä oli Suomen Pariisin suurlähettiläs Rafael Seppälä.)

Seppälä vastaa, että suomalaiset kenties edustavat onnellisuuden ”alalajia”, jossa onni näyttäytyy jonkinlaisena arkityytyväisyytenä: ihmiset eivät ehkä spontaanisti tanssi ja laula kaduilla, mutta toisaalta isoja murheen ja hampaidenkiristyksen aiheitakaan ei ole.

”Tyytyväisuus siihen, miten asiat ovat, linkittyy myös kiitollisuuden tunteeseen - ei koeta, että mitään olennaista puuttuu ja ollaan kiitollisia elämän hyvistä asioista”, Seppälä kuvailee sinivalkoisen onnen olemusta.

Suomessa vain pari kertaa vieraillut tutkija kuitenkin kavahtaa ajatusta, että hän tuntisi suomalaisten kansanluonteen erityisen hyvin. Esimerkiksi aasialaisten ja amerikkalaisten kulttuurien erot onnellisuuden kokemisessa - ja jo ihan määrittelyssä - ovat hänelle tutumpia.

”Amerikkalaiset liittävät onnellisuuteen usein sen, että ollaan ihan innoissaan ja täynnä energiaa. Aasissa onnellisuus on enemmänkin seesteinen, rauhallinen olotila”, hän vertailee.

Älä juokse erikoisuuksien perässä
Mutta palataan vielä niihin hyötyihin, joita firmat voivat saada ”onnellisuuskuurista”. Seppälä kertoo lehdistötilaisuudessa Oopperatalolla, että onnellisempi työntekijä on motivoituneempi ja esimerkiksi parempi asiakaspalvelija. Onnelliset työntekijät myös antavat oman panoksensa auliimmin - ja innovaatiotkin kuulemma soljuvat paremmin. Mutta miten työpaikka sitten ”onnellistetaan”? Auttaako tuhti palkankorotus vai pitääkö satsata allasbaariin?

Seppälän mukaan yritysten selkäydinreaktio on usein hukuttaa väki erilaisiin kannustumiin - ilmaiset hieronta- tai pesulapalvelut ovat esimerkkejä tästä. Välillä työnantajat kilpailevat näiden ”herkkujen” erikoisuudella, koska tarinataloudessa tarvitaan koukkuja: "meillä on duunissa sertifioitu kiipeilyseinä" on parempi some-stoori kuin "meillä on duunissa ilmainen hammashoito".

”Kun keskitytään tähän "perks"-osastoon, unohtuu se yksinkertainen totuus, että tärkein onnellisuuteen vaikuttava tekijä työpaikoilla on ihmissuhteet. Kun ihmisten väliset suhteet ovat kunnossa työpaikalla, se on paljon tärkeämpi asia kuin raha”, hän toteaa.

Tehdasasetuksena vuorovaikutus?
Seppälä huomauttaa, että jos kerran ihmiset viettävät enemmän aikaa työpaikallaan kuin kotona - ja on kollegan tai pomon seurassa enemmän kuin puolison tai lasten - olisi järjetöntä yrittää väittää, että ihmissuhteet eivät vaa’assa paina.

”Meihin ihmisiin on sisäänrakennettu syvällinen tarve sosiaaliseen kanssakäymiseen.”

Parhaiten tuottavuusmittarit kehräävät, kun työntekijään iskee flow. Seppälän mukaan paljon aikaa menee kuitenkin hukkaan, kun emme täysin keskity siihen, mitä olemme tekemässä. ”Arvioiden mukaan me emme ole täysin läsnä 30 % työpäivästä, mikä on huomattava osuus. Mutta kun keskitymme täysin siihen, mitä teemme, olemme onnellisempia työssämme - jopa silloin, kun kyseinen tehtävä ei ole meille mieleinen”, Seppälä toteaa.

Hyvä benchmark on leikkivä lapsi:
”Lapset ovat täysillä kiinni siinä mitä tekevät, mikä on jotain sellaista, josta meidän aikuisten kannattaa ottaa oppia.”

Soo-soo, some!
Keskittymiskyvyn sirpaloitumiseen vaikuttaa tietenkin joka puolelle työntyvä teknologia. Palavereissakin ihmiset ovat piilossa erilaisten ruutujen takana ja aito kohtaaminen puuttuu.

”Meillä on vähemmän ja vähemmän inhimillisiä hetkiä, mutta niitä kannattaisi vaalia työpaikalla.”

Eli: jos tiedät, että kollega oli sairaan lapsen kanssa yön sairaalassa, kysy, onko kaikki nyt hyvin. ”Välittäminen ja huolenpito lisäävät lojaliteettia,” Seppälä tietää.

”Työkaveria ei jätetä” -ajatteluun liittyy olennaisesti inklusiivisen kulttuurin luominen työpaikalle. ”Ihmiset ovat paljon tuottavampia anteeksiantavassa ympäristössä, joka tukee heitä monipuolisesti.”

Tällaisessa ympäristössä jokaisen ääni kuullaan ja jokainen on tärkeä. Seppälän mukaan haasteena on saada ne hiljaisemmat äänet kuuluviin.

”Organisaatioissa on hyvä miettiä keinoja ja kanavia, joiden avulla myös introvertit työntekijät pystyvät antamaan oman panoksensa talossa”, Seppälä toteaa ja lisää, että esimerkiksi spontaani brainstorming-sessio tuskin on se foorumi, jonka introvertti kokee omakseen.

Trampoliinilla taivaisiin
Inklusiivissa ympäristössä myös riskejä uskalletaan ottaa ihan eri lailla, koska alla on työyhteisön levittämä turvaverkko - tai parhaassa tapauksessa trampoliini, joka sinkauttaa kirveensä kiveen lyöneen työntekijän uusiin korkeuksiin.

”Yrityksen johdon ja esimiesten täytyy luoda organisaatioon sellainen kulttuuri, että jos et onnistu, ei se mitään haittaa - uutta yritystä vain kehiin”, Seppälä toteaa. Hänen mukaansa kyseessä on ”soft skill”, joka perinteisesti on kuulunut vain HR:n työkalupakkiin, mutta kyllä nykypäivän fiksut johtajat osaavat myös ”pehmoilla” - jollei muusta syystä, niin siksi, että se kannattaa taloudellisesti.

”Kun työpaikalla on luottamuksen ilmapiiri, työntekijät kokevat yhteyttä toisiinsa ja ovat innovatiivisempia, luovempia ja onnellisempia.”

Seppälä myöntää, että kaikki työpaikat eivät ole mitään yhteisöllisyyden ja iki-inspiraation majakoita. Miten onni saadaan pintaan, kun duuni on kitkerää puurtamista aamusta iltaan?

”Silloinkin, kun työpaikka ei ole niin mahtava, voi tukea muita työntekijöitä ja ottaa mentorin roolia suhteessa nuorempiin. Jopa toksisessa työympäristössä työntekijä voi päättää, että meidän tiimillä on merkitystä ja me pyrimme parempaan.”

Jatkotutkimuksen paikka
Entä onko onnellisuustutkijalla tutkimuskentässään joku asia, joka on säilynyt mysteerinä? - Seppälän mukaan pari asiaa edelleen askarruttaa. ”Esimerkiksi se, että ihmisten on välillä vaikea nähdä, miten hyvin asiat heillä oikein on. On todella harmillista, jos tarvitaan hengenvaarallinen tilanne siihen, että alkaa arvostaa elämäänsä.”

Seppälä muistuttaa, että sen jälkeen, kun ihminen saa ruokaa ja suojaa, hänen ”peruspakettinsa” on kasassa, eikä hirveän paljon muuta tarvita siihen, että voi olla onnellinen. Asenne, näkökulma ja konteksti ovat tässäkin merkityksellisiä seikkoja:

”Ihminen voi maata hiekkarannalla Thaimaassa ja olla onneton. Tai sitten istua autossa iltapäivän ruuhkassa ja olla silmittömän onnellinen.”

Seppälän mielestä me voisimme myös hyödyntää paremmin ikäihmisten ”hiljaista tunnetietoa”. Seniorikansalaiset ovat nähneet elämänsä aikana yhtä ja toista ja ikä antaa perspektiiviä elämän pieniin vastoinkäymisiin - ehkäpä siis taannoin mainostoimistossa kokeiltukin toimistomummo tai -pappa voisi tasata työmyyrien stressitasoja?

”Monessa kulttuurissa saman katon alla elää kolme sukupolvea ja kaikki oppivat jotain toisiltaan. Länsimaissa vanhukset siivotaan pois jaloista palvelutaloihin ja ketju ikään kuin katkeaa.”

Teksti: Sami J. Anteroinen
Kuvat: Malla Juuma

EMMA SEPPÄLÄ

- maailman johtavia onnellisuustutkijoita
- tiedejohtaja Center for Compassion and Altruism Research and Education -yksikössä Stanfordin yliopistossa
- co-director Yalen yliopiston Center for Emotional Intelligence -keskuksessa
- väitellyt psykologian tohtoriksiStanfordista. Tutkinnot myös vertailevasta kirjallisuudentutkimuksesta (Yale) ja Aasian kielistä ja kulttuureista (Columbia)
- asunut elämänsä ensimmäiset 17 vuotta Pariisissa, jonka jälkeen hän muutti Yhdysvaltoihin
- The Happiness Track -kirjan (2016) kirjoittaja
- puhuu sujuvasti ranskaa, saksaa ja englantia
- isoisä Rafael Seppälä toimi Pariisissa Suomen suurlähettiläänä
- Seppälän mies on amerikkalainen sotaveteraani ja sotaveteraanit ovat yksi Seppälän tutkimuskohteista