Työhyvinvoinnista on viime vuosina puhuttu enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin – ja syystä. Pandemian jälkimainingeissa, työelämän murroksessa ja osaajapulan kiristämässä ilmapiirissä jaksaminen on noussut aivan keskiöön. Mutta miten työhyvinvoinnin kanssa oikeasti menee juuri nyt?
Tilanne on kaksijakoinen. Monessa organisaatiossa työhyvinvointiin panostetaan enemmän ja systemaattisemmin kuin ennen. Henkilöstöstrategiat, esimieskoulutukset ja kehitysohjelmat painottavat palautumista, mielenterveyttä ja työn mielekkyyttä. Hyvinvointietuja ja joustomahdollisuuksia tarjotaan, ja kulttuurista pyritään rakentamaan avoin ja tukeva. Tämä on hyvä suunta.
Samalla kentältä kuuluu myös toisenlaisia ääniä. Kasvavat sairauspoissaolot – erityisesti mielenterveyssyistä – kertovat, ettei työelämä ole vielä kunnossa. Työntekijät kokevat kuormitusta, epävarmuutta ja tunnetta siitä, että oman jaksamisen rajat joutuu määrittelemään ja puolustamaan yksin. Vaikka työhyvinvointi tunnistetaan tärkeäksi, käytännön tuki ei aina kohtaa arkea. Esihenkilötkin ovat usein paineessa, eivätkä resurssit aina riitä ennaltaehkäisyyn tai yksilölliseen huomiointiin.
Voidaankin kysyä: onko työhyvinvoinnista tullut henkilökohtainen projekti, jonka onnistumisesta vastaa lopulta yksin työntekijä itse?
HR-ammattilaisille ja henkilöstöjohdolle tämä on kriittinen kysymys. Aidosti toimiva työhyvinvointi ei voi olla yksilön harteilla, vaan sen on oltava osa rakenteita, johtamista ja arjen käytäntöjä. Hyvinvoiva työyhteisö ei synny satunnaisista virkistyspäivistä, vaan jatkuvasta vuoropuhelusta, johdon sitoutumisesta ja arjen työn organisoinnista.
Nyt on aika siirtyä puheista käytäntöön. Työhyvinvointi ei ole enää vain kilpailuetu – se on elinehto.
Petri Charpentier
