Työelämä on muuttunut, eikä muutoskoulua käydä enää luokkahuoneessa vaan keskellä pyörremyrskyä. Kun markkinat heilahtelevat, teknologia paukuttaa portteja ja maailmantilanne muistuttaa usein shakkinappuloiden uudelleenasettelua, organisaatioiden kilpailuetu ei enää lepää excel-osaajien harteilla vaan niiden, jotka osaavat hengittää syvään ja vetää muut mukaansa.
Tässä kohtaa astuu näyttämölle kriisinkestävä johtajuus. Ei sankarijohtajuus, jossa yksi tietää ja muut tottelevat, vaan arkijohtajuus, jossa myötätunto, läpinäkyvyys ja kyky pysähtyä saavat tilaa. Lapin yliopiston Kyvykkäänä kriisissä -tutkimus (2024) nostaa esiin johtajan reflektiokyvyn ja itsemyötätunnon keskeiseksi osaksi kestävää johtajuutta. Kyse ei ole pehmeydestä vaan itsensä tuntemisesta – ja siitä, että johtaja ei oleta olevansa valmis, vaan valmis oppimaan.
Tämän näkemyksen kanssa resonoi myös Jaana Kiisken pro gradu (2023) LUT-yliopistosta. Hän osoittaa, että valmentava johtaminen, jaettu vastuu ja itseohjautuvuuden tukeminen ovat niitä aineksia, joilla rakennetaan resilienssiä – ei vain yksilö-, vaan tiimitasolla. Luottamus ei ole sana strategiapaperissa vaan tunne, joka syntyy teoista.
Usein sanotaan, että resilienssi on HR:n tontilla – ja niinhän se osittain onkin. Mutta jos johto tyytyy katsomaan vierestä ja ulkoistaa ”kulttuurihommat” henkilöstöosastolle, on kuin kasvatettaisiin tomaatteja ilman multaa: hieno ruukku saattaa löytyä, mutta juurilla ei ole minne tarttua. Ilman johdon näkyvää sitoutumista ja esimerkkiä resilienssi ei juurru arkeen – ei, vaikka HR kuinka kastelisi.
Käytännössä tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että palautetta ei anneta vain kehityskeskustelussa, vaan jatkuvasti. Vaikeista asioista puhutaan ennen kuin ne muuttuvat hiljaiseksi kitkaksi tai yllättäväksi irtisanoutumiseksi. Johtamisessa ei etsitä täydellisyyttä, vaan inhimillisyyttä, suunnan pitämistä ja tilaa erehtyä.
Johtajuus ei ole valmis paketti vaan jatkuva iterointi. Kriisinkestäväksi ei tulla ohjelinjauksella tai arvokonsultin PowerPointilla. Se rakennetaan – yhdessä, toistoilla, läpinäkyvyydellä ja sillä, että joskus myönnetään: nyt ei tiedetä, mutta selvitetään yhdessä.
Resilienssi ei ole panssari. Se on joustava selkäranka. Ja HR? Se voi olla se hermorata, joka yhdistää päätöksenteon sydämeen.
Teksti: Paul Charpentier
Kuvat: Pexels
