Tiedättekö sen leikin, jossa musiikin pysähtyessä kaikki ryntäävät tuoleille ja yksi jää ilman? Tällä kertaa tuli minun vuoroni jäädä ilman tuolia.
Työttömyys herätti ristiriitaisia tunteita, häpeää, pelkoa ja epävarmuutta. Kun pääsin alkuvaiheen miksi minä? –ajatuksista eteenpäin, alkoi katse kääntyä kohti uutta suuntaa. Ajattelin, että kyllähän minä rekrytoijana tiedän, miten työpaikka saadaan. Voi miten väärässä olinkaan.
Se, että olin lukenut CV:itä ja hakemuksia, haastatellut, määritellyt valintakriteereitä ja tehnyt rekrytointi-ilmoituksia, osoittautui yllättävän pieneksi eduksi omassa työnhaussani. Alussa iski vahvasti tyhjän paperin syndrooma. Samalla konkretisoitui se, kuinka paljon peli työnhaussa oli koventunut. HR-ala on erittäin kilpailtu ala ja vapailla markkinoilla roikkuu nyt paljon kovia, kokeneita ammattilaisia.
Ajattelin alkuun, että nythän minulla on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä rekrytointi hakijan näkökulmasta ja kurkistaa miten kollegat sitä tekevät. Tämä todella toteutui, olin mukana lähes 200:ssa rekrytointiprosessissa. Osa niistä oli erinomaisesti hoidettuja. Prosessit olivat selkeitä, vuorovaikutus avointa ja tunnelma haastatteluissa innostava. Vaikka paikka jäi saamatta, putosin monesta prosessista hymy huulilla.
Valitettavasti matkaan mahtui myös toisenlaisia kokemuksia. Asiat, joita olin itse pitänyt rekrytoinnin minimitasona, kuten räätälöity hylkäysviesti, palautteen antaminen sitä pyytäville tai edes jonkinlainen tieto prosessin etenemisestä, eivät olleetkaan aina itsestäänselvyyksiä. Joskus ei ilmoitettu lopputulosta lainkaan, eikä haastattelun jälkeen aina soitettu päätöksestä, vaan saikin vain geneerisen valintamme ei kohdistunut sinuun -sähköpostin viikkojen päästä haastattelusta.
Haastatteluissa näin parhaimmillaan hienosti rakennettuja kokonaisuuksia: tehtävä avattiin selkeästi, hakijalle annettiin tilaa kysyä ja tunnelma oli avoin. Toisinaan taas haastattelu jäi yksipuoliseksi kysymyspatteristoksi, tehtävää ei avattu tarkemmin eikä hakijalle tarjottu mahdollisuutta kysyä juuri mitään. Kokemukset vaihtelivat suuresti. Nyt tiedänkin vieläkin paremmin, millainen haastattelija itse haluan olla ja millaisen haastattelukokemuksen järjestää.
”Työnhaku on taitolaji,
jota oppii parhaiten
vain ihan tekemällä.
Mitä tekisin rekrytoijana nyt toisin?
Työnhakijakokemus sai minut tarkastelemaan kriittisesti koko rekrytointia. Tässä joitakin olettamuksia mihin olen valitettavasti itse myös aiemmin syyllistynyt, mutta nyt ajattelen toisin:
· ”Yli 55-vuotiaalla osaaminen ei ole enää tätä päivää”
Työnhaun maailmassa olen tutustunut ihan huikeisiin +55 ja +60 osaajiin, jotka eivät todellakaan ole himmailemassa kohti eläkepäiviä. Yli 60-vuotiaalla saattaa olla niin vahvaa osaamista ja sitoutumis- halua mitä ei ehkä osata edes toivoa.
· ”Kauempana asuva hakija vetäytyy työmatkan vuoksi.”
Hakija tuntee oman tilanteensa parhaiten. Työpaikan sijainti on tiedossa jo hakiessa, ja ratkaisuja on monenlaisia. Esimerkiksi Kouvolasta pääsee yllättävän sujuvasti moneen suuntaan.
· ”Pitkittynyt työttömyys kertoo hakijassa olevasta viasta.”
Yli vuoden tai kahden työttömyys ei kieli muusta kuin työmarkkinatilanteen kireydestä. Tekevälle ei vaan nyt yksinkertaisesti löydy työtä.
· ”Toimialaosaaminen on välttämätöntä”
Moni osaaminen on siirrettävää. Toiselta toimialalta tuleva voi tuoda mukanaan uusia näkökulmia. Kaikki ovat joskus tulleet alalle jostakin.
· ”Hakija haluaa vain päästä mihin tahansa töihin.”
Työ on perustarve. Vahva motivaatio työllistyä ei sulje pois aitoa kiinnostusta tiettyä tehtävää kohtaan.
· ”Hakija ei olisi onnellinen tehtävässä.”
Hakijan onnellisuuden ennustaminen ei ole rekrytoijan tehtävä. Hakija tietää itse kyllä, mihin on hakemassa.
Lisäksi opin, kuinka tärkeää on viestiä rekrytoinnin etenemisestä vieläkin enemmän mitä olen itse tehnyt. Vaikka aikataulu ei pitäisi tai päätöstä ei olisi vielä tehty, myös tieto siitä, että ei ole vielä mitään ilmoitettavaa, helpottaa tulisilla hiilillä odottavaa hakijaa kummasti.
KUVA: HELIN KULLA
Miten minulle sitten kävi?
Jos kuvailisin työnhakua yhdellä sanalla, se olisi turhauttava. Työssä ollessa asiat jäivät päivän päätteeksi taustalle, mutta työnhakijana paine on läsnä ympäri vuorokauden. Työnhaussa minulle myös kirkastui se, millaisessa organisaatiossa ja millaisissa tehtävissä oikeasti haluan työskennellä, sekä myös se, että työ ei määrittele ketään eikä sen todellakaan kuulu olla koko elämän sisältö.
Yli vuoden kestänyt työnhakuni sisälsi toivoa, epätoivoa, innostusta ja isoja pettymyksiä. Kehitin HR-tietämystäni, markkinointiosaamistani, viestintätaitojani ja tekoälyosaamistani tavoilla, johon en työssä ollessani olisi todellakaan ryhtynyt.
Työnhaku on taitolaji, jota oppii parhaiten vain ihan tekemällä. Ensimmäisistä CV-viritelmistä, hakemusräpellyksistä ja haastattelukokemuksista olen kehittynyt matkan varrella huimasti. Nykyään näen työnhaun projektina. Se on oman työnhakijabrändin rakentamista, asiakas ymmärryksen keräämistä, strategian muokkaamista ja osaamisen sanoittamista. Työnhaulla ja myynnillä on itseasiassa paljon yhteistä.
Lopulta minulle kävi niin, että työnhausta tulikin työ. Toimin nyt työllisyysasiantuntijana auttaen muita työllistymään. Rekrytointi- ja HR-osaamisesta on ollut suuri hyöty ja uskallan sanoa, että myös omakohtainen työttömyyskokemus pätevöittää tähän työhön.
Ajattelen nyt oman hakijakokemuksen myötä rekrytointia ehkä uusin silmin. Rekrytointi ei ole vain prosessi, vaan se on ihmisten kohtaamista, jossa joskus roolit voivat myös vaihtua.
Tiina Autio
Kirjoittaja on HR- ja rekrytointityötä tehnyt työelämäintoilija ja työnhaun asiantuntija. Tällä hetkellä hän työskentelee työllisyysasiantuntijana ja kokee erityisen merkitykselliseksi sen, että saa auttaa muita löytämään paikkansa työelämässä.
