Halu kehittää itseään vähenee 50 ikävuoden jälkeen
Vain alle kolmasosa yli 50-vuotiaista kokee oman osaamisen kehittämisen tärkeäksi – näin julisti Barona valtakunnallisessa työelämätutkimuksessaan. Tarkoittaako tämä, että 50 vuotta on eräänlainen rajapyykki, jonka jälkeen on syytä vain rullata laakereilleen odottelemaan leppoisia eläkepäiviään? Kaikki on nyt nähty ja koettu.
Asia tuskin on näin. Rastor-instituutin palvelukehitysjohtaja Marjo Silvo näkee vaikuttavat tekijät hyvin monisyisinä. Ensinnäkin on muistettava, että olemme yksilöitä. Samat syy-seuraussuhteet eivät luonnollisestikaan päde meihin kaikkiin. Silvo nostaa esiin kuitenkin erilaiset oppimisen esteet, joilla voi olla merkittäväkin vaikutus.
– Ikääntyessä koetut kokemukset oppimisesta ja omasta minäkuvasta oppijana alkavat olemaan hyvin stabiilit. Negatiivisten kokemusten myötä on mahdollista, että samalla on vahvistanut itselleen ajatusta vaikkapa siitä, että ei osaa digitaalisia järjestelmiä.
Mutta kuten mitkä tahansa esteet, myös oppimisen esteet on mahdollista ylittää. Tähän tarvitaan positiivisia kokemuksia oppimisesta sekä monimuotoisia oppimiskeinoja. Ikääntyessä näiden rooli korostuu entisestään.
Jatkuva oppiminen on muutakin kuin vuosia kestävää tutkinnon suorittamista
Käsitteenä jatkuva oppiminen saattaa ikääntyessä tuntua enemmänkin rasitteelta. Tämä näkyy varsinkin silloin, jos oppiminen mielletään samaksi asiaksi kuin uuden tutkinnon suorittaminen. Todellisuudessa kyseessä saattaa olla pikemminkin se, että pitkäkestoisen koulutuksen kiinnostus vähenee, koska työuraa on jäljellä niin vähän aikaa.
Jatkuvasta oppimisesta puhuttaessa on otettava huomioon, että oppimista tapahtuu muuallakin. Sitran selvityksessä Kohti elinikäistä oppimista todetaan, että 70 % vastaajista kertoo osaamisen kehittyneen tekemällä töitä toisten kanssa tai oppimalla muilta. Myös Silvo on samoilla linjoilla.
Jatkuvasta oppimisesta puhuttaessa on huomioitava, että tutkintoon johtavan koulutuksen lisäksi oppimista tapahtuu myös tekemällä töitä toisten kanssa tai oppimalla muilta.
– Työnteko ja digitalisaatio itsessään ovat nykypäivänä ihan erilaisia kuin 80-luvulla. Jokainen työikäinen osaa käyttää digitaalisia laitteita, kuten älypuhelimia. Nämä taidot on opittu työelämässä ja henkilökohtaisessa elämässä.
Tämän vuoksi ajatusmalli, että ikääntyneet työikäiset eivät pysy digitalisaatiossa mukana, tuntuu Silvosta eriskummalliselta.
– Digitaalisuus näyttäytyy kummallisena mörkönä, vaikka se on ollut osa työelämää jo vuosikymmeniä. Onko tosiaan niin, että meillä on täysin ummikkoja, jotka eivät pysty käsittelemään digitalisaatiota? Tähän en usko.
Ikääntyneen osaamisen kehittäminen on arvokasta yritykselle
Kyky oppia ei vähene iän myötä, pikemminkin päinvastoin. Ikääntyessä opitut asiat voidaan yhdistää systemaattisemmin aikaisemmin opittuun. Hiljainen tieto, kokemus sekä erilaiset verkostot ovat asioita, jotka edesauttavat oppimista.
– Todellisuudessa ikääntyneet oppivat jopa paremmin työhön liittyviä asioita kuin nuoremmat, Silvo paljastaa.
Silvo painottaakin oppimisen merkitystä erityisesti osana kansantalouttamme. Asia, josta hän on kirjoittanut myös blogissaan ”Milloin työntekijän parasta ennen -päiväys on ohi?”. Jos joutuu työelämässään sivuraiteille odottelemaan eläkeikää vain ikään ja oppimiseen liittyvien stereotypioiden vuoksi, on se kansantaloutemme kannalta kestämätöntä.
Ikä ei siis ole esteenä osaamisen kehittämiselle, mutta sitäkin enemmän painoarvoa tulisi antaa organisaatiolle ja sen kulttuurille. Työnantajan tulisi huolehtia, että työntekijä saa tarvittavan ajan osaamisen kehittämiselleen – on se sitten pitkäkestoisempaa opintojen suorittamista tai jotain muuta lyhytkestoisempaa osaamisen kehittämistä.
Sitran selvityksen mukaan elinikäinen oppiminen mahdollistaa yksilötasolla taloudellisen menestyksen, kyvyn demokraattiseen osallistumiseen sekä mahdollisuuden jatkuvaan ihmisenä kasvamiseen. Näillä tekijöillä varustettu työntekijä tuo työnantajalleen moninkertaisesti voittoa suhteessa koulutukseen käytettyyn aikaan ja rahaan.
