Paljon on sen jälkeen muuttunut. Puhumme tekoälystä, uusista osaamistarpeista ja työurista, joiden ei enää edes odoteta kulkevan suorina. Yritämme ymmärtää, millaista työtä tulevaisuudessa tehdään, missä sitä tehdään ja mitä pitäisi osata.
Huomaan silti olevani edelleen kaikkein kiinnostunein samasta asiasta.
Ihmisestä.
Siitä, millaisia olemme ja millaisia meistä tulee toisillemme.
Työelämässä on jotain kummallista. Astumme siihen ihmisinä, mutta opimme nopeasti puhumaan toisistamme resursseina, osaamisena, suorituskykynä ja potentiaalina. Välillä tuntuu, että johtamisajattelussakin elää yhä sitkeästi ajatus ihmisestä osana koneistoa, jonka toimintaa voidaan suunnitella, mitata ja optimoida.
Totta kai yrityksen täytyy menestyä ja organisaation toimia. Työllä pitää tuottaa arvoa, asiakkaan saada vastinetta rahoilleen ja jonkun lopulta maksaa palkatkin. Mutta ihminen ei ole kone, eikä elämä noudata kovin siistiä prosessikaaviota.
Ihminen voi olla kolmekymppisenä varma siitä, mitä haluaa, ja viisikymppisenä huomata haluavansa jotain aivan muuta. Hän voi menettää työnsä, vaihtaa alaa tai huomata olevansa hyvä jossakin, mitä ei ollut koskaan ajatellut tekevänsä.
Hän voi kukoistaa yhdessä ympäristössä ja huomata toisessa, ettei oikein löydä paikkaansa. Välissä elämä tuo ihmisiä luoksemme ja vie toisia pois. Rakastutaan ja erotaan. Sairastutaan ja parannutaan. Välillä ollaan rohkeita ja välillä aivan hukassa.
Ja koko sen ajan ihmiselle kertyy jotakin, jota on vaikea mahduttaa osaamismatriisiin.
Elämää.
Ehkä tulevaisuuden työelämän suuri mahdollisuus onkin siinä, että opimme ymmärtämään elämän tuoman kokemuksen arvoa vähän paremmin.
Se, mitä ihmisessä nähdään, ei ole yhdentekevää. Työelämässä tehdään joka päivä valintoja, joilla on vaikutusta toisten ihmisten elämään.
Yksi kutsutaan sisään, toinen jää ulkopuolelle. Jonkun ajatus pysäyttää muut kuuntelemaan, toinen ehtii tuskin lausua omaansa loppuun. Yhdelle annetaan vastuuta ennen kuin hän on ehtinyt todistaa olevansa siihen valmis.
Joskus joku katsoo ihmistä, jolla ei vielä ole kaikkea vaadittua, ja näkee silti jotakin.
Se on valtaa.
Valta kuulostaa helposti vähän ikävältä sanalta. Puhumme mieluummin johtamisesta, vaikuttamisesta ja päätöksenteosta. Mutta vallalla voi sulkea oven ja sillä voi myös avata sellaisen.
Vallan mukana tulee vastuu.
Johtajan vastuu ei pääty tehtyyn päätökseen eikä työpaikan ovelle. Se, mitä ihmiselle työssä tapahtuu, kulkee hänen mukanaan kotiin. Epävarmuus, pelko ja kokemus arvottomuudesta kulkevat, mutta niin kulkevat myös luottamus, onnistuminen ja tunne siitä, että joku uskoi.
Työelämä ulottuu ihmisten kautta paljon työelämää pidemmälle.
Vaikeatkaan päätökset eivät aina ole vääriä. Vastuu niiden vaikutuksista ei silti katoa sillä, että päätös oli liiketoiminnallisesti perusteltu tai kuului omaan tehtävään.
Vallan käyttäminen toisen hyväksi voi vaatia enemmän rohkeutta kuin oman asemansa turvaaminen. Se vaatii kykyä nähdä ihmisessä muutakin kuin tämän päivän suoritus tai eilinen epäonnistuminen.
Joskus yhden ihmisen tapa käyttää valtaansa voi muuttaa toisen ihmisen elämän suunnan. Siinä on parhaimmillaan jotain valtavan kaunista.
Ja ehkä juuri siinä tullaan sanaan, jota olen käyttänyt johtamisen yhteydessä jo kauan.
Rakkauteen.
Rakkaus tuntui vielä vuosia sitten työelämän yhteydessä sanalta, jota piti selittää. Ehkä se kertoo enemmän työelämästä kuin rakkaudesta.
En tarkoita sitä, että työpaikan pitäisi olla perhe tai ettei keneltäkään saisi vaatia mitään. Rakkaus työelämässä on arkisempaa ja samalla vaativampaa.
Se näkyy siinä, ettei toinen ihminen merkitse meille vain hyötyä. Kiinnostumme siitä, kuka hän on, emme pelkästään siitä, mitä hän pystyy meille tänään tuottamaan. Toisen onnistumiselle voi tehdä tilaa ilman, että kokee sen olevan itseltä pois.
Rakkaus liittyy myös siihen, miten suhtaudumme itseemme. Terve itsensä rakastaminen ei tarkoita, että pitäisi itseään valmiina tai aina oikeassa. Ehkä päinvastoin. Siihen kuuluu nöyryys nähdä oma keskeneräisyytensä ja halu kehittää itsetuntemustaan. Mitä paremmin tunnemme itsemme, sitä paremmat edellytykset meillä on kohdata muita.
Rakkaus voi kohdistua myös työhön: siihen, että välittää siitä, mitä tekee, haluaa tehdä sen hyvin ja uskoo, että yhdessä voi saada aikaan jotakin merkityksellistä.
Ehkä rakkaudessa on lopulta kyse siitä, että tahtoo hyvää ihmiselle ja sille, mitä yhdessä pyritään saamaan aikaan keskellä tavoitteita, tuloksia ja vaikeitakin päätöksiä.
Se ei tee työelämästä pehmeämpää. Saattaa olla, että se tekee meistä vaativampia myös itsellemme.
Myös organisaatiot muuttuvat ihmisten mukana. Tulemme niihin aina jostakin ja tuomme mukanamme sen, mitä olemme aiemmin oppineet pitämään normaalina, hyvässä ja pahassa. Samalla uusi ympäristö muovaa myös meitä.
Ehkä juuri siksi vanha puheeni kuulostaa nyt omissa korvissani yllättävän ajankohtaiselta.
Ihminen johtajana – johtajana ihmiselle.
Vuosien varrella olen vain alkanut ymmärtää entistä paremmin, kuinka paljon siihen mahtuu.
Meillä on työelämässä enemmän valtaa toistemme elämään kuin aina muistamme. Sen mukana tulee vastuu siitä, mitä jätämme jälkeemme ihmisiin, organisaatioihin ja joskus paljon niiden ulkopuolellekin.
Tulevaisuuden työelämästä puhutaan usein kuin se olisi jotakin, joka on matkalla meitä kohti. Mutta ei se ole. Me teemme sitä jo nyt, toisillemme.
Ja ehkä siksi sen tärkeimmät kysymykset ovat lopulta yllättävän vanhoja.
Ihminen. Elämä. Rakkaus ja valta.
Irina Kalmi
Johtamisajattelija
Keynote-puhuja
Johdon ja hallitusten neuvonantaja
www.linkedin.com/in/irina-kalmi
